En tiedä onko yksi syy ahmimiselleni hyvän olon hakeminen?Mutta se "hyvä olo" kestää vain hetken jonka jälkeen seurauksena on HELVETIN paska olo!Niin henkisesti kuin fyysisestikkin.Se mistä oikeesti tulee hyvä ja aivan mahtava olo on olla ahmimatta,syödä normaalisti,terveellisesti ja harrastaa liikuntaa.Siitä tulee aivan mahtava olo niin henkisesti kuin fyysisestikkin.Miksi sitä sitten sortuu ahmimaan jos tietää ettei se tiedä hyvää?Kai samaa vois kysyä että miksi narkkari sortuu narkkaamaan vaikka tietää että se ei oo hyvä homma?Samassa veneessä ollaan kaikki me,johonkin koukussa olevat ihmiset.Sitä täytyy vaan koittaa taistella itsensä ulos tästä oravanpyörästä.Se tässä onkin ehkä kaikkein vaikeinta,kun tietää ettei kukaan muu voi tehdä sitä sun puolesta.
Eilinen päivä tosiaan sujui ahmimatta,ja voin ylpeänä ilmoittaa että tämä päivä sujui samoissa merkeissä.Tuntuu aivan mahtavalta.Kuntopyörässäkin tuli oltua ja siitä tulee vielä mahtavempi olo!Tunnen itteni vahvaksi jota kukaan ei voi estää onnistumasta.Mulla on pitkästä aikaa sellanen tunne että nyt tää onnistuu.Nyt mä näytän että musta on tähän.MÄ ONNISTUN!
torstai 2. joulukuuta 2010
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Päivä kerrallaan sitä koittaa pärjätä omillaan..
Eilinen ilta päättyi sitten sairaaseen ahmimiskohtaukseen.Tuli syötyä mm.15 juustoleipää,iso annos wokkia,iso annos spagettia ja jauhelihakastiketta,paketillinen elovena keksejä,puoli paketillista piparkakkutaikinaa,2 banaania,2 appelsiinia,2 jogurttia (200g),puoli pussia sipsejä,puoli pussia pähkinöitä,iso pussi irtokarkkeja,4 näkkäriä ja loppuja en sitten muistakkaan..laskin että kaloreita tuli syötyä sellaset vähän alle 10 000.Tää on ihan hullua,sairasta ja mielipuolista!Kun kohtaus iskee niin mun päässä vaan napsahtaa ja ahmin,ahmin,ahmin,ahmin eikä kukaan tai mikään pysty mua pysäyttämään.Jälkeenpäin ajatellen,musta muuttuu kun joku verenhimoinen murhaaja paitsi että mä en satuta ketään..mä ahmin (ja satutan henkiksesti itseäni).
Tänään mun päivä on kuitenki menny tosi hyvin!Olen syönyt niinkun normaali ihminen ja jopa ollut kuntopyörässä+ilta kävelyllä.Mä oon päättänyt että aijon elää päivä kerrallaan nyt näin alkuun ja kattoa että miten tällänen suunnitelma onnistuis.Oon meinaan huomannu että kun alkaa suunnitella liian pitkälle ja pistämään tavoitteita liian suuriksi niin homma läsähtää siihen.Nyt mun ainoa tavote on vaan selviytyä yhdestä päivästä ahmimatta ja tänään mä olen siinä jo onnistunut!
Tänään mun päivä on kuitenki menny tosi hyvin!Olen syönyt niinkun normaali ihminen ja jopa ollut kuntopyörässä+ilta kävelyllä.Mä oon päättänyt että aijon elää päivä kerrallaan nyt näin alkuun ja kattoa että miten tällänen suunnitelma onnistuis.Oon meinaan huomannu että kun alkaa suunnitella liian pitkälle ja pistämään tavoitteita liian suuriksi niin homma läsähtää siihen.Nyt mun ainoa tavote on vaan selviytyä yhdestä päivästä ahmimatta ja tänään mä olen siinä jo onnistunut!
tiistai 30. marraskuuta 2010
DAY 1
Aamulla heräsin kello 14.00,ihan liian myöhään.Nousin sängystä ylös ja muistin että mun piti palauttaa pef seurannan (astma seurannan) tulokset terveyskeskukseen TÄNÄÄN kello 14.30!Mua alko ärsyttää ihan suunnattomasti sillä tiesin etten kerkeis ajoissa ja ajatus siitä että nyt pitäis laittaa vipinää kinttuihin ei innostanut,ei sitten yhtään.
Mä päätin etten mene ollenkaan ja marssin keittiöön.Päätin alkaa ahmimaan vaikka olinkin eilen luvannut että tästä päivästä lähtien lopetan.Alotin kahdella ruisleivällä ja silmäilin kaapista seuraavaa uhriani..Sitten se tapahtui.Jokin mun sisimmässäni sanoi että "LOPETA".Tuntu kun olisin ollut haarautumassa ja mun olis pitänyt valita kumman polun valitsen.Tiesin tasan tarkkaa että toinen johtaa hyvään mieleen ja se toinen ihan kamalaan mieleen mutta silti sen hyvän polun valitseminen tuntu melkeen mahdottomalta.Olis ollut niin helppoa ahmia kaapit tyhjiks ja jäädä kotiin kylpemään itsesäälissä ja inhossa.Mä kuitenkin nappasin yhden omenan vielä suuhuni ja lähdin marssimaan kohti terveyskeskusta.Nyt mulla on voittaja olo.Mä en ahminut!
Äskön tein itselleni tosi maukasta kana-,kasvis wokkia ja lisukkeiksi kaksi näkkäriä.Kun olin syönyt laitoin purkan suuhun ja ilmoitin itselleni että syöminen loppui siihen.Purkasta on muuten joskus apua jos tekee mieli alkaa ahmimaan,mutta ei sekään toki aina auta,nimimerkillä:kokemusta löytyy.Vaikka mä oonkin nyt tosi ilonen siitä etten ole ahminut niin silti mulla on myös ihan kauhea olo.Tämä jatkuva pelko siitä koska ratkean taas ahmimaan on kamalaa.
Äskön tein itselleni tosi maukasta kana-,kasvis wokkia ja lisukkeiksi kaksi näkkäriä.Kun olin syönyt laitoin purkan suuhun ja ilmoitin itselleni että syöminen loppui siihen.Purkasta on muuten joskus apua jos tekee mieli alkaa ahmimaan,mutta ei sekään toki aina auta,nimimerkillä:kokemusta löytyy.Vaikka mä oonkin nyt tosi ilonen siitä etten ole ahminut niin silti mulla on myös ihan kauhea olo.Tämä jatkuva pelko siitä koska ratkean taas ahmimaan on kamalaa.
maanantai 29. marraskuuta 2010
Minun tarinani
Kuinka tässä näin kävi?Missä se kaunis ja hoikka tyttö on?Minne se iloinen ja huumorintajuinen energiapommi on kadonnut?Mikä häntä nykyään vaivaa?Miksei hän käy koulussa tai töissä?Onpa hän lihonnut ja muuttunut tylsäksi.Hiljaiseksi ja syrjiintyneeksi.En ole nähnyt häntä aikoihin.Taasko se on lukitautunut kotiin?Kaipaan häntä,miksei hän voi tulla takaisin?
Mistä kaikki alkoi?Sitä mä en tiedä.Yhtenä päivänä mä vaan tajusin että tää mun ahmiminen ei ole normaalia.Se määrä ruokaa mitä saan kurkustani alas kun kohtaus iskee..en edes haluu ajatella.Toisena päivänä vaakaan astuessani tajusin että nää melkeen 30 ylimäärästä kiloa jotka on ilmaantunu 3 vuoden sisällä ei oo enää mitään "turvotusta" niinkun tuppasin itelleni sanomaan aina kun vaaka näytti pari kiloa enemmän.Hupsista vaan ne pari kiloa olikin jo pari kymmentä kiloa.Rupesin lukemaan artikkeleita ja blogeja laihduttamisesta,terveellisistä elämäntavoista.Tein just niinkun neuvottiin mutta aina se tapahtu:RETKAHDIN AHMIMAAN.Miksei laihduttaminen onnistunu?Painoa vaan tuli lisää ja lisää vaikka mä ns."laihdutin".Ihmekkös tuo kun sitä vähän väliä ahmii päivittäin yli 5000kcal.Ei siinä liikunnatkaan kauheesti auta.
Kerran telkkarista tuli dogumentti BED syömishäiriöstä ja mä tunnistin itseni niistä "tuntomerkeistä".Silloin mua alko hitusen pelottamaan.Menin nettiin ja aloin lukea lisää ja lisää tietoa tästä kyseisestä sairaudesta.Huomasin että se oli kuin olisin lukenut itseäni.Kaikki kohdat,asiat ja jutut täsmäsivät.AHMIMISHÄIRIÖ.Se mulla tosiaan on.
En ottanut tätä aluksi oikeestaan edes kovinkaan vakavasti.Olin sitä mieltä että jos mä haluun päästä tästä eroon niin mä pääsen,mutta ei mulla vielä mitään hätää ole..homma on ihan hanskassa,ajattelin.Sama pätee muutama vuosi takaperin kun vähän väliä huomasin että paino oli noussut "ei mulla vielä mitään hätää ole,homma on ihan hanskassa".Niin se on aika kulunut,olen 30kg painavempi ja sairastan vakavaa BED:iä,parantumisesta ei ole tietoakaan,laihtumisesta ei ole tietoakaan.
Mikä tässä koko hommassa on sitten hirveintä?Ei tuollasta kysymystä voi edes kysyä.Homma ei ole sama kun kysyis "Mikä tässä ateriassa sitten maistuu hirveimmältä?" ja vastaus kuuluisi "punajuuri".BED ei ole ihan niin yksinkertainen juttu.Se on suuri sairaus josta seuraa suuria ongelmia.Henkisiä ja fyysisiä.Sisäisiä ja ulkoisia.Voin kuitenkin sen verran sanoa että mukavaa ei ole kun sairastut ja sen takia muutut kokonaan eri ihmiseksi,sellaiseksi joka et todellakaan haluaisi olla,mutta sun täytyy,koska vanhana sinuna pysyminen on yksinkertaisesti vaan mahdotonta.Kaikki jotka sairastavat BED:iä tietävät varmasti mistä puhun.
Toivon että joku päivä mä saan itsetuntoni ja oikean luonteeni takaisin.Toivon että joku päivä mä saan vanhan oikean vartaloni takaisin.Toivon että joku päivä mä voin katsoa peiliä ja pitää näkemästäni.Toivon että joku päivä mä voin olla tyytyväinen itseeni.Toivon että joku päivä mä en ajattele ruokaa ollenkaan.Toivon että joku päivä mä voin sanoa "päihitin BED:in".Toivon että joku päivä mä voin olla kavereideni seurassa ja tuntea itseni yhtä arvokkaaksi kun mitä nekin on.Toivon että joku päivä mä vielä parannun tästä ja pääsen ulos noidankehästä jossa mä oon ollut ihan liian kauan.
Mistä kaikki alkoi?Sitä mä en tiedä.Yhtenä päivänä mä vaan tajusin että tää mun ahmiminen ei ole normaalia.Se määrä ruokaa mitä saan kurkustani alas kun kohtaus iskee..en edes haluu ajatella.Toisena päivänä vaakaan astuessani tajusin että nää melkeen 30 ylimäärästä kiloa jotka on ilmaantunu 3 vuoden sisällä ei oo enää mitään "turvotusta" niinkun tuppasin itelleni sanomaan aina kun vaaka näytti pari kiloa enemmän.Hupsista vaan ne pari kiloa olikin jo pari kymmentä kiloa.Rupesin lukemaan artikkeleita ja blogeja laihduttamisesta,terveellisistä elämäntavoista.Tein just niinkun neuvottiin mutta aina se tapahtu:RETKAHDIN AHMIMAAN.Miksei laihduttaminen onnistunu?Painoa vaan tuli lisää ja lisää vaikka mä ns."laihdutin".Ihmekkös tuo kun sitä vähän väliä ahmii päivittäin yli 5000kcal.Ei siinä liikunnatkaan kauheesti auta.
Kerran telkkarista tuli dogumentti BED syömishäiriöstä ja mä tunnistin itseni niistä "tuntomerkeistä".Silloin mua alko hitusen pelottamaan.Menin nettiin ja aloin lukea lisää ja lisää tietoa tästä kyseisestä sairaudesta.Huomasin että se oli kuin olisin lukenut itseäni.Kaikki kohdat,asiat ja jutut täsmäsivät.AHMIMISHÄIRIÖ.Se mulla tosiaan on.
En ottanut tätä aluksi oikeestaan edes kovinkaan vakavasti.Olin sitä mieltä että jos mä haluun päästä tästä eroon niin mä pääsen,mutta ei mulla vielä mitään hätää ole..homma on ihan hanskassa,ajattelin.Sama pätee muutama vuosi takaperin kun vähän väliä huomasin että paino oli noussut "ei mulla vielä mitään hätää ole,homma on ihan hanskassa".Niin se on aika kulunut,olen 30kg painavempi ja sairastan vakavaa BED:iä,parantumisesta ei ole tietoakaan,laihtumisesta ei ole tietoakaan.
Mikä tässä koko hommassa on sitten hirveintä?Ei tuollasta kysymystä voi edes kysyä.Homma ei ole sama kun kysyis "Mikä tässä ateriassa sitten maistuu hirveimmältä?" ja vastaus kuuluisi "punajuuri".BED ei ole ihan niin yksinkertainen juttu.Se on suuri sairaus josta seuraa suuria ongelmia.Henkisiä ja fyysisiä.Sisäisiä ja ulkoisia.Voin kuitenkin sen verran sanoa että mukavaa ei ole kun sairastut ja sen takia muutut kokonaan eri ihmiseksi,sellaiseksi joka et todellakaan haluaisi olla,mutta sun täytyy,koska vanhana sinuna pysyminen on yksinkertaisesti vaan mahdotonta.Kaikki jotka sairastavat BED:iä tietävät varmasti mistä puhun.
Toivon että joku päivä mä saan itsetuntoni ja oikean luonteeni takaisin.Toivon että joku päivä mä saan vanhan oikean vartaloni takaisin.Toivon että joku päivä mä voin katsoa peiliä ja pitää näkemästäni.Toivon että joku päivä mä voin olla tyytyväinen itseeni.Toivon että joku päivä mä en ajattele ruokaa ollenkaan.Toivon että joku päivä mä voin sanoa "päihitin BED:in".Toivon että joku päivä mä voin olla kavereideni seurassa ja tuntea itseni yhtä arvokkaaksi kun mitä nekin on.Toivon että joku päivä mä vielä parannun tästä ja pääsen ulos noidankehästä jossa mä oon ollut ihan liian kauan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)